Ahmimishäiriö

Tässä parin viikon sisällä olen törmännyt monessakin eri lähteessä syömishäiriöön nimeltä ahmimishäiriö. Lääketieteellinen kuvaus löytyy täältä. Aiheesta oli juttua Fit Laihdu! -lehdessä ja löysin lukemistooni uuden blogin: Laihdutuskuurilla, jossa Karo kuvailee ahmimistaan ennen painonpudotusprojektinsa alkamista todella hyvin ja itselleni tutun kuuloisesti.

Fit Laihdu! -lehden testi

Olen jo aiemminkin maininnut välillä omasta suhteestani herkutteluun, mutta en ole tainnut avata sitä sen tarkemmin. Olen nimittäin nyt jälkeenpäin todennut, että minullakin on ollut jonkin sortin ahmimishäiriö. Tiesin jo tuolloin, ettei suhteeni ruokaan (tai lähinnä herkkuihin: karkit, suklaa, sipsit, jäätelö, leivokset, keksit ym) ollut aivan normaali. Mutta koska en ollut kuullut tuollaisesta ahmimishäiriöstä, ajattelin, että tämä on jotain poikkeavaa. Tunsin olevani epäonnistunut bulimikko: Söin tolkuttomia määriä, mutten yrittänyt päästä siitä eroon. En siis tarkoita, että olisin pahoillani siitä, etten oksentanut tms. En vain oikein osannut sanoa, että mikä minua vaivasi, vaikka aivan terve en mielestäni ollut.

Syöminen alkoi riistäytyä käsistä lukiossa. En ole mitenkään masentuneisuuteen taipuvainen ihminen, mutta luulen, että lukion alussa olin jonkin verran yksinäinen. Muutin tuolloin 16-vuotiaana Turusta Helsinkiin. Aluksi en tietysti tuntenut ketään eikä minulla ollut harrastuksia, joten illat olin pääsääntöisesti yksin kotona (tuolloin ensimmäisenä vuonna asuin enoni luona). En kokenut sitä silloin mitenkään ahdistavana, enkä jälkeenpäinkään ole ajatellut, että jokin olisi ollut kamalan huonosti. Olen kuitenkin temperamentiltani aktiivinen, eli en siedä yksitoikkoisuutta kovinkaan pitkään. Luulen että tylsyys ajoi minut syömään. Olin tietysti myös perso makealle ja rasvaiselle ruoalle.

Ensimmäisenä lukiovuonna sain kuitenkin ystäviä ja toisen ja kolmannen lukiovuoden asuin yhdessä ystäväni kanssa. Enää ei ollut kyse yksinäisyydestä, sillä meillä oli usein vieraita ja tein paljon kaikenlaista. Kävin myös jumpissa. Syöminen kuitenkin oli mitä oli, välillä parempaa, välillä huonompaa. Paino heittelehtikin ylös, alas.

Abivuonna tapasin poikaystäväni ja nyt syksyllä tuleekin täyteen seitsemän vuotta seurustelun aloittamisesta. Parisuhteeni ei voisi olla paremmalla tolalla, ja elämäni on onnellista. Opiskelen ammattiin, johon oikeasti haluan valmistua ja uskon olevani myös siinä hyvä. Minulla on hyviä ystäviä, joskin näen useimpia heistä liian harvoin. Ja kuten jo aiemmin sanoin, suhtaudun asioihin yleensä myönteisesti ja olen hyvällä tuulella lähes aina. Kun välillä olen huonolla tuulella, niin silloin ei kannata jäädä alle...

Tämä oman elämän hehkuttaminen pohjaksi sille, että silti minulla on syömishäiriö. Tai ainakin häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Toivon, että voin jo ajatella imperfektissä, eli minulla oli syömishäiriö. Aika hyvin olen ahmimisesta eroon päässytkin, mutta vielä ei olla kuivilla, kun vasta muutama viikko on kulunut siitä, kun päätin pudottaa painoani pysyvästi. Nyt osaan kuitenkin jo rehellisemmin tarkastella tilannetta.

Miten siis toimin ahmimistilanteissa? Kävin ostamassa suuren määrän erilaisia herkkuja. Tunnuksenomaista oli, että ostin jotakin makeaa (mahdollisesti useampaa sorttia) sekä suolaista. Sitten söin niitä vuorotellen. Kun makea alkoi tökkiä, vaihdoin suolaiseen, ja taas toisin päin. Enkä lopettanut, vaikka tuli vähän huono olokin. Huolestuttavinta tässä on tietysti se, että söin salaa ja häpesin itseäni. Koska asun poikaystäväni kanssa, piilottelin ruokia kotona esim. vaatekaapin perälle. Roskat piilotin myös ja vein joskus itsekseni pois. Se hetki oli aina karmein, kun tyhjensin roskakätköjäni, ja tajusin, kuinka paljon olin esimerkiksi viikon aikana mättänyt ruokaa. Häpesin myös ostosreissuja. Myös Karo kuvailee blogissaan hyvin sitä, miten kaupassa hävetti ostaa kaikkea, mitä osti. Kävin välillä tahallani eri paikoissa. Saatoin esimerkiksi ostaa kaupasta normaaleiden ruokien lisäksi sipsejä ja purkin jäätelöä ja lisäksi hain irtokarkkeja jostain muualta. Tai hain esimerkiksi donitseja Arnold'silta ja jotakin muuta ostin kaupasta. Tai sitten ostin kaikkea esimerkiksi kaksi kappaletta, jotta kassa voisi olettaa, että joku toinen syö ne toiset suklaapatukat tms. Kuulostaa naurettavalta niiden korviin, jotka eivät tätä todellisuutta ole eläneet.

Löysin häpeäkseni yhden roskakätkön, jota en ollut muistanut tyhjentää.

En ole aivan vieläkään sinut syömiseni kanssa. En ole uskaltanut tätä todellisuutta tunnustaa ennen kenellekään, ja nytkin vain tuntemattomille ihmisille. Laihdutusprojektini alussa poikaystäväni ihmetteli ääneen, miten olinkaan päässyt lihomaan niin pahasti, kun syömme ihan terveellisesti joitakin herkkuhetkiä lukuunottamatta. Tunnustin hänelle syöneeni salaa, mikä oli jo ensimmäinen askel, mutta mittakaavaa hän ei tiedä. Nyt olen päättänyt, että salaa syöminen on loppu. Kun viimeksi repsahdin irtokarkkipussin ostoon ja mätin sen kitusiini, kerroin heti poikaystävälle, mitä olin tehnyt. Se oli jo askel "paranemiseen".

Vähän erilainen teksti tällä kertaa, mutta oman mentaalisen prosessini kannalta oli tärkeää purkaa nämä ajatukset kirjallisesti. Ja luulen, että moni voi myös samaistua, vaikka osa teistä varmaan ajattelee, että "Voi kauheaa! Miten noin voi elää?!" Minusta on hyvä, että ilmiö on noussut pinnalle ja siitä on alettu puhua. Muutkin ahmijat uskaltautuvat ehkä ulos kaapeistaan ja siitä taas voi olla apua otteen saamiseen.